perjantai 1. heinäkuuta 2016

Andalusian appelsiininkukat, osa 1/5

Tästä alkaa Casa Vivan romanttinen kesäjatkis, joka vie meidät Marbellan Appelsiiniaukiolle ja vanhan kaupungin kapeille kujille. Nyt voit nakata aivot hattuhyllylle ja ottaa hellehatun tilalle, käpertyä mukavaan asentoon joko aurinkotuoliin, sohvannurkkaan tai laiturinnokkaan, ihan miten haluat ja missä nettisi toimii. Mukavia lukuhetkiä!

Andalusian appelsiininkukat, osa 1/5

Tuulenpuuska painoi toimistohuoneen isoa ikkunaa ja ryöpsäytti sadetta lasiin. Sanni keskeytti tietokoneensa naputtelun ja vilkaisi ulos, huokaisi syvään. Ulkona oli harmaata ja märkää, ankeaa ja kylmää. Kesäloma alkaisi muutaman päivän kuluttua ja lähipäiviksi oli luvassa pelkkää sadetta. Kesäkuussa oli ollut varmaan kuusi aurinkoista päivää, laskeskeli Sanni mielessään. Olisiko heinäkuussa senkään vertaa? Jos kirjanpitäjän työ oli kuivaa, näillä näkymin kesäloma tulisi olemaan märkä. Litisevän, lotisevan, lätisevän märkä.
Sanni oli vetämässä henkeä huokaistakseen uudestaan, kun ovensuusta pilkisti pää sisään.
"Varasin juuri matkan Kosille", huikkasi Riitta, firman assistentti. "Lähdetään Veijon kanssa sinne lauantaina."
Sanni väänsi suunsa iloiseen tekohymyyn, vaikka Riitta oli tietämättään juuri vääntänyt veistä haavassa, ei kerran, vaan kahdesti. Sannille oli vain paria kuukautta aiemmin tullut ero miesystävästä. Se, ja luvassa oleva vetinen ja yksinäinen kesäloma painoivat mieltä alas enemmän kuin vallalla ollut matalapaine.
Riitta alkoi luetella ääneen mitä kaikkea pitäisi muistaa pakata mukaan: aurinkorasvaa, bikinit, shortsit, hellemekkoja, hihattomia toppeja, hellehattu, aivoja rasittamatonta lukemista, sandaalit, mitä vielä? Ai niin, passi ja hammasharja! Listan jokainen tavara löi piikkiä Sannin lihaan, kun hänen mielessään pyöri vain villasukat, torkkuhuopa ja telkkari, ja samat vielä uudestaan käänteisessä järjestyksessä.
Riitta oli kyllä mukava työkaveri, mutta joskus vähän rasittava, pohti Sanni körötellessään töistä kotiin bussilla. Sen verran hän kuitenkin oli sisuuntunut, että kotiin päästyään avasi tietokoneen ja alkoi selailla matkatoimistojen äkkilähtöjä. Kos – ei, ei samaan paikkaan kuin Riitta, kiitos vaan. Rodos – siellä he olivat käyneet Ilkan kanssa, ei todellakaan sinne uudestaan. Mallorca – sama juttu. Rooma, Ateena, Barcelona – oi ei mitään suurkaupunkikohdetta sentään, töissä oli ihan tarpeeksi hälinää.
Sannin silmiin osui Marbella, idyllinen pikkukaupunki Andaluciassa, kuten esittelytekstissä luvattiin. Millaisia hotelleja siellä oli…? Pieni yhden tähden hotelli keskustassa, vähän matkan päässä apartamentos, siinä päivän tarjonta seuraavan viikon lähdöille. Huoneistossa voisi laitella ruokaa itse, eikä tarvitsisi syödä yksin ravintolassa. Toisaalta hotellissa voisi tavata muita ihmisiä aamiaisella.
Sanni nosti katseensa ikkunaan. Vastaan tuijotti vanha lehmus vettä valuvine lehtineen. Se näytti jotenkin luovuttaneelta. Sen pidempään miettimättä Sanni kaivoi esiin luottokorttinsa ja alkoi naputella matkavarausta, äkkiä, äkkiä, ennen kuin tulisi katumapäälle. Hotellista yhden hengen huone pakottaisi hänet ulos ihmisten ilmoille syömään edes kerran päivässä. Se tuntuisi toki pankkitilillä, mutta toisaalta hänellä nyt sinkkuna oli myös säästynyt paljon rahaa, kun ei enää tarvinnut matkustaa joka toinen viikonloppu Ilkan luo 300 kilometrin päähän, eikä tarvinnut ruokkia tätä niinä viikonloppuina kun mies tuli hänen luokseen. Eihän hän ollut käynyt ravintolassakaan eron jälkeen, ei syömässä eikä edes pelkästään juomassa! Nyt oli aika ottaa takaisin menetetyt nautinnot.

Kun Sanni viikkoa myöhemmin kiskoi matkalaukkuaan lähtöselvitykseen, häntä jo kadutti pikainen matkustuspäätös. Yksin oli tylsää olla reissussa. Ei ollut ketään kenen kanssa jakaa elämyksiä, ei ketään kenen kanssa ihmetellä maan tapoja, ei ketään kenelle kehua ruokaa. Paitsi tarjoilijalle, tietenkin.
Parhaassa tapauksessa joku komea tarjoilija voisi tietenkin pyytää häntä ulos. Päästyään töistä siis eli joskus keskiyöllä tai sen jälkeen, kun Sannin silmät olivat jo vetäytyneet ristiin. Olihan se periaatteessa ihan mahdollista. Ei Sanni mitenkään ruma ollut, vaan oikeastaan ihan viehättävä sinisine silmineen ja tummanvaaleine hiuksineen. Luontoäiti oli asetellut muotoja sopiviin kohtiin, pituutta ja sen myötä itsevarmuutta sai lisättyä korkokengillä ja eloisuutta liehuvilla puseroilla ja helmoilla. Ihan hyvin hänellä voisi käydäkin flaksi, jos niin karkeaa ilmaisua tohti käyttää. Olihan Ilkkakin viihtynyt hänen seurassaan parin vuoden ajan. Kunnes oli tavannut toisen. Vähän nuoremman ja nätimmän.
Sanni karisti ikävät ajatukset mielestään lentokoneen ovella. Hän tilasi lentoemännältä kuohuviiniä ja kilisteli itsekseen, hymyillen kuplien innoittamana käytävän toisella puolella istuvalle tummahiuksiselle miehelle. Tämä hymyili takaisin saaden Sannin punastumaan.
Loman ensimmäinen ilta kului Marbellan ihanaa rantakatua kävellen, edestakaisin, edestakaisin, rannalla hiekalla täytetyissä veneissä grillaantuvien sardiinien hiuksiin tarttuvassa tuoksussa. Seuraavana päivänä Sanni kävi grillaamassa itseäänkin rannalla. Järki hoi! hän huhuili itselleen parin tunnin kuluttua ja palasi hotellille. Iho oli jo alkanut punottaa kaikesta rasvauksesta huolimatta. Hän kävi suihkussa, lepäili tovin ja palasi rantakadulle vähän paremmin verhottuna pitkään hameeseen ja henkäyksenohueen turkoosiin tunikaan. Sandaali hiersi jo toista jalkaa. Hän ei todellakaan ollut tottunut kesätamineisiin! Uudet sandaalit olisi pitänyt sisäänajaa jo kotimaassa, mutta niillä keleillä se oli mahdotonta.
Yrittäen olla ontumatta hän käveli tavoitteenaan hotellin lähellä oleva rantabaari. Olut tai lasi viiniä olisi nyt paikallaan. Ja vähän oliiveja. Ennen kuin hän kuitenkaan ehti perille asti, käveli häntä vastaan tummatukkainen mies. He tuijottivat hetken toisiaan ennen kuin tunnistivat toisensa lentokoneesta. Mies oli sama, joka oli hänelle hymyillyt. Olipa sattuma törmätä tähän uudestaan.
"No hei!" mies tervehti hymyillen. "Mitäs pidät Marbellasta? Oletko ihan yksin matkassa?"
Sanni vastaili kysymyksiin hiukan änkyttäen. Hän painoi katseensa maahan. Miehellä oli söpö hymy, söpöt silmät, söpöt käsivarret – kuten hän nyt havaitsi kun tällä oli lyhythihainen kauluspaita yllään – söpöysmittarilla siis likipitäen täydet lukemat. Hiuksissa näkyi hitunen harmaata, mutta miehillähän se tiesi vain lisäannosta charmikkuutta. Voih.
Ennen kuin tiesi mitä oli tapahtunut, Sanni huomasi istuvansa pienen hiljaisen baarin pyöreässä pöydässä miestä vastapäätä, edessään hikoileva lasillinen valkoviiniä. "Olen Lasse", oli mies esitellyt itsensä, kätellen muodollisesti. Virallisesta osuudesta selvittyään mies alkoi tykittää kysymyksillä. Missä Sanni asui, mitä hän teki työkseen, oliko hänellä sisaruksia, koiraa, kissaa, poikaystävää, polkupyörää, matkusteliko hän paljon, lukiko hän paljon, mikä oli mieliohjelma televisiossa ja millaisesta musiikista hän piti. Kysymysten väliin Sanni yritti pujottaa vastakysymyksiään, ja sai tietää miehen olevan Oulusta mutta asuvan Helsingissä (yksin), työskentelevän tietokonealalla (nörtti siis) ja että tällä oli kymmenvuotias poika ja moottoripyörä (ottanut varaslähdön viidenkympin villitykseen).
Sanni yritti arvailla miehen ikää. Nelisenkymmentä, ehkä? Hän itse oli kolmivitonen ja hänestä voisi kai jo hyvin käyttää termiä vanhapiika. Hänen pitäisi periaatteessa siis varmaan pistää hiukset tiukalle nutturalle ja opetella neulomaan sukkia ja isoäidinruutuja. Tai sitten ei. Pöydän toisella puolella tuikkivat ruskeat silmät saivat moiset suunnitelmat lentämään kauas siniseen horisonttiin. 

Paria tuntia – ja paria viinilasillista – myöhemmin he söivät illallista läheisessä ravintolassa. He istuivat hämmästyttävän pienessä pöydässä kulmittain, niin, että heidän pohkeensa väkisinkin pyyhkäisivät tämän tästä toisiaan. Aluksi Sanni veteli sääriään kauemmas, mutta hyvän seuran, ruuan ja viinin myötä väsyi väistelemään ja antoi pohkeensa reilusti koskettaa miestä. Tämä laittoi käden hänen polvelleen kertoessaan jonkun hauskan tarinan, se tuntui ohuen hameen läpi lämpimältä – ei vaan kuumalta. Suorastaan polttavalta.
Lasse halusi välttämättä maksaa laskun.
"Okei, sillä ehdolla, että minä maksan ensi kerralla", suostui Sanni, miettimättä sen kummemmin että antoi sen vaikutelman, että piti jatkotapaamista itsestäänselvyytenä.
He kävelivät rantakadulle, joka vilisi väkeä. Ilta oli vähän viilennyt, ja meri huokui kosteaa ilmaa. Sanni värähti, vilusta tai jostain muusta, ei hän tiennyt itsekään, ja Lasse kietaisi kätensä hänen harteilleen. Mies tuntui lämpimältä, tuoksui hyvältä – mieheltä. Sannin läpi kulki vahvempi väristys, joka ei jäänyt mieheltä huomaamatta.
"Olen vuokrannut auton huomiseksi, ja ajattelin lähteä käymään Gibraltarilla. Haluaisitko lähteä mukaan?"
"Hmmmm", Sanni esitti mietteliästä, vaikka sisimmässään hän hyppi tasajalkaa riemusta. "Joo, lähden ihan mielelläni. En olekaan koskaan käynyt siellä."
He sopivat tapaamisen seuraavaksi aamuksi. Lasse suuteli Sannia poskelle "Espanjalaiseen tapaan, tiedäthän?" hän totesi, ja toivotti hyvää yötä.
Sanni liiteli hotellin vastaanottoon noutamaan avaimensa, ylös huoneeseensa, kylpyhuoneeseen katselemaan punoittavia poskiaan ja hehkuvia silmiään, sänkyyn pyörimään unta vailla. "Minun on pakko nukkua, minun on pakko nukkua, muuten minulla on huomenna tummat, pussittavat silmänaluset", hän hoki itselleen kääntyillessään kyljeltä toiselle. Uni karkasi käsien ulottumattomiin, oli kuuma, ulkoa kuului musiikinjytkettä ja kaskaiden siritystä, juhlivien ihmisten ilonpitoa. "Eihän täällä nuku ristinsielukaan", mutisi Sanni itsekseen ja painoi tyynyä korvilleen.

Miten sujuu Sannin ja Lassen matka Gibraltarille? Pureeko apina Sannia? Entä tapaavatko he enää matkan jälkeen? Se selviää seuraavassa jaksossa maanantaina. 




© Anu Patrakka

1 kommentti :